Kaksi terävää kirjoitusta kulttuurin rahoituksesta

Sivistymättömyydellä voi keikailla ja eliittien vastaisuus on muotia, jolla tavoitellaan poliittista suosiota. Kestävätkö eurooppalaisen valistusajan ihanteet sosiaalisen median aikaa? Tämä tuli mieleen, kun luin kaksi terävää artikkelia kulttuurin rahoituksesta.

Helen Korpak kirjoitti Hufvudstadsbladetissa 10.11. ja Kimmo Levä Kansallisgallerin blogissaan 5.11. niistä väärinkäsityksistä, mihin laatumediakin, YLE ja Helsingin Sanomat mukaan lukien, on eksynyt näissä asioissa.

Jopa laatumedioissa keskustelu kulttuurin rahoituksesta on ollut aivan hukassa. Sen lisäksi sosiaalisessa mediassa on ollut valtava tulitus kulttuuri-instituutioita, kuten museoita, vastaan. Maksakoot niistä ne, jotka niitä käyttävät!

Mediassa, YLEssäkin, on rummutettu, että museot tuottavat tappioita ikään kuin vain huonon hallinnon vuoksi. Muuan talousviisas sanoi, että kulttuurin pitäisi elää markkinaehtoisesti, sillä aikaisemminkaan ei ollut valtion tukia eikä apurahoja.

Hän oli väärässä: pääosa maailman kulttuuriaarteista on valtakuntien johdon, mesenaattien ja muiden taiteen suojelijoiden rahoittamaa.

Helen Korpak kirjoitti Hufvudstadsbladetissa (10.11.), että hallituksen kulttuuripolitiikka innostaa ja ruokkii kulttuurin halveksemista. (Valitettavasti artikkeli on maksumuurin takana.) Tiivistäisin hänen ajatuksensa vieläpä niin, että hallitus innostaa moukkamaisuuden ylistämiseen. Helen Korpak ei tokikaan käytä tätä karkeata sanaa.

En ole aivan varma, ovatko kaikki ministerit ruokkimassa kulttuurin halveksumista aivan tarkoituksella.

Helen Korpak kertoo keskustelusta, mikä kulttuuritoimen säästöistä syntyi eritoten sosiaalisessa mediassa. Lisäksi hän nostaa esille myös esimerkiksi sen, miten laatumediakin käsittelee elokuvia, jotka saavat tukea mutta eivät ole kassamagneetteja. Lisään tähän jälleen oman reunahuomautukseni: jos taidetta tehtäisiin vain enemmistön ehdoilla, maailma olisi kauhea. Enemmistön yhteenkään koottu sivystys ei ehkä kumuloidu toivotulla tavalla.

Korpak kritisoi myös Helsingin Sanomia siitä, että sen sivuilla kulttuurijournalismi tyhjänpäiväistyy joutaviksi ja klikkauksia kerjääviksi jutuiksi. Koska media myy mainoksia, klikkaukset ovat tärkeitä, ja klikkauksia saa kärjiställä ja myötäilemällä ajan pirtaa.

Yhtä hillitty ja asialtaan yhtä raju kirjoitus tuli Kimmo Levältä, Kansallisgallerian – yhden tärkeimmän kulttuuri-instituutiomme – pääjohtajalta. Hän kirjoitti Kansallisgallerian blogissaan (5.11.), että Kansallismuseon kokonaismenoista melkein 60 prosenttia menee kiinteistöihin ja vajaa kolmannes palkkoihin (2022). Pääosa kuluista säilyy, vaikka ovi olisi kiinni. Museoiden tehtävänä ei ole tuottaa voittoa, vaan museoiden ensisijainen tehtävä on kulttuuriperinnön säilyttäminen. Lisäksi museoala vastaa monista lain vaatimista virnaomaistehtävistä, joita ei voi jättää tekemättä.

Myös Kimmo Levä korjaa YLEn ja Helsingin Sanomien markkinoimia väärinkäsityksiä – kohteliaasti mutta ehkä hiukan englantilaiseen pisteliääseen tyyliin.

Jääkylmästi Levä heittää pienen tosiasian. Louvressa, Pariisin kuuluisassa museossa, kävi lähes kahdeksan miljoonaa ihmistä eli yli 20 000 ihmistä päivässä (2022). Tappiota museo tuotti reilusti yli 100 miljoonaa euroa.

Pääjohtaja Levä ehdottaa, että media tekisi samalla tavalla uutisen tästä maailman suosituimman museon tappiosta.

Kulttuurin rahoitus ja taide ovat vaikeita puheenaiheita. Useimmat katsovat , että talous tuottaa, kulttuuri kuluttaa. Niinkään ei ole: toisaalla kirjoitan poikani Rudolf Laineen kanssa siitä, että luovuus ja uudet asiat syntyvät aina kulttuurisista merkityksistä, ei taloudesta. (Linkin takana, alk. s. 78.) Ilman kulttuurista luovuutta ei olisi minkäänlaisia innovaatioita.

Mielestäni yksi oikea piirre sosiaalisen median kulttuurieliitin vastaisessa rummutuksessa kuitenkin on. Syntiseen, pahaan elittiin ovat joutuneet myös pienipalkkaiset museoiden ja kirjastojen ammattilaiset. Oikeinhan se on. He ovat sivistyksen eliittiä.