Miksi taloustieteilijät eivät ymmärrä bisnesstä?

Hallitusneuvotteluissa on lähdetty siitä, että talous ratkaisee. Mutta entä jos talous ei ratkaisekaan vaan ratkaisevaa olisivatkin ne monet muut tekijät, jotka vaikuttavat siihen, miten talous toimii.

Tämä tuli mieleen The Economist -lehden kolumnista alaotsikolla ”miksi taloustieteilijät eivät ymmärrä bisnesstä”. Siinä mätkittiin melkoisesti omahyväisiä, arrogantteja ja kaikkiviisaita taloustieteilijöitä ja heidän teorioitaan.

Pelkästään jo se seikka, että päätöksiä ei tehdä niillä kuuluisilla kaiken määräävillä ”markkinoilla” vaan yrityksissä, jossa lukemattomat asiat vaikuttavat toisiinsa, ihmisiin ja ihmisten tekemiin päätöksiin, merkitsee, että mitään ”markkinoiden parasta” ratkaisua ei olekaan. Parhaassa tapauksessa sellainen voi syntyä liikemiehen tai -naisen vaiston pohjalta.

Kolumnisti ilkkui, että taloustiede esittää itsensä kaiken olevaisen perustavana tieteenä niin kuin fysiikka. Taloustiede pitäisi kuitenkin ymmärtää enemmän käytännölliseksi soveltavaksi tieteeksi, kuten insinööritieteet.

Kun luin tätä, tuli mieleen Areenasta joku päivä sitten katsomani Björn Wahlroosin haastattelu. Samoihin aikoihin luin toista kertaa J. Bratford DeLongin teosta ”Slouching towards Utopia. An Economic History of the Twentieth Century” (Löntystellen kohti utopiaa. 1900-luvun taloushistoria).

Wahlroosin ja Bratfordin DeLongin näkemykset eivät voisi olla kauempana toisistaan!

DeLong on taloushistorioitsija. Hän opiskeli Harvardissa (USA) ja on nyt taloustieteen professorina Berkeleyssä Kalifornian yliopistossa.

Hän pohtii kysymystä siitä, miten länsimaat onnistuivat luomaan poikkeuksellisen vaurauden huolimatta karmeista katastrofeista, kuten maailmansodista. Hän pohtii myös sitä, miksi tämä kehitys on nyt uhattuna.

Tuskin hän turha suunsoittaja on. ”Slouching towards Utopia” on raikkaalla tyylillä kirjoitettu, äärimmäisen satiirinen kirja, jonka toivoisi tulevan poliitikkojen lukemaksi. Toive voi olla turha.

Teos olisi ilman muuta hyvä saada nopeasti myös suomeksi. Kirjoitan myöhemmin lisää J. Bradford DeLongin teoksesta.

Yksi asia on erityisen erikoista: nykykapitalismin kritiikki on vahvemmillaan joidenkin merkittävimpien talouslehtien sivuilla – kuten Economistissa ja Financial Timesissa – tai joidenkin melko harvojen taloustieteilijöiden kirjoissa ja artikkeleissa.

Katson myös suomalaisen Sixten Korkmanin kuuluvan heihin kirjansa ”Talous ja humanismi” (2022) perusteella. Se on toinen suomalainen teos, missä – tosin vain rivien välissä – on joku ajatus siitä, mitä olen kutsunut porvarilliseksi kapitalismin kritiikiksi. (Ensimmäinen teos oli ”K niin kuin katastrofi” (2021), jossa olin itse myös yhtenä tekijänä ja jossa lanseerattiin tuo käsite porvarillinen kapitalismikritiikki.)

On hämmentävää, miten kurjasti eurooppalainen vasemmisto voi. Vuosikymmeniä vanhat vappupuheiden kliseet eivät tämän päivän kapitalismin vikoja korjaa. Bradford DeLong sanoo, että parhaimmillaan vasemmiston näkökohdat ovat olleet ns. uusliberaralististen suuntausten myötäilyssä.

Muu on ollut täysin epäuskottavaa. Pelkästä jakamisen ajatuksesta ei synny talouspolitiikkaa, eikä uskottavan vaihtoehdon kehittämiseen ole ollenkaan paneuduttu. Miten yhdistää sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja taloudellinen tehokkuus? Voisiko sitä jättää pelkästään maan tulevan hallituksenkaan asiaksi...?

Kirjoitin enemmän talouskurin historiasta Kanava-lehdessä no 8/2023 ("Vapaat yksilöt talouskurin kourissa").