Venäjä saa uuden etsikkoajan - eli mitä sanottiin vuonna 2008

Venäjää on pidetty huonosti johdettuna ja barbaarisena valtiona. Suurin syy pahantahtoisiin epäilyihin on kuitenkin maan viimeaikainen kehitys, joka vahvistaa vanhoja mielikuvia. - Tämä artikkeli on julkaistu Aamulehdessä 30.6.2008 (!). Tuona vuonna Dmitri Medvedevistä tuli Venäjän presidentti. Jotkut uskoivat, että hän voisi uudistaa Venäjää.

Sanotaan, että Suomen ja Venäjän suhteita rasittaa historia. Kuitenkin Ruotsi, johon Suomi kuului vuosisatoja, soti useammin Tanskaa kuin Venäjää vastaan. Kaiken lisäksi Ruotsi aloitti 15 niistä 26 sodasta, joihin se joutui eri valtioiden kanssa vuosina 1554—1808.

Silti parhaiten suomalaisten muistissa ovat ne kaksi sotaa, jotka Venäjä ja sen seuraaja Neuvostoliitto viimeksi aloittivat: Suomen sota 1808—1809 ja talvisota.

Suomi liitettiin Venäjään 1809. Historian ironiaa on, että Venäjä ei alkujaan tavoitellut valloittamista. Sota syttyi, kun Venäjä pani toimeen Ranskan johtajalle Napoleonille antamaansa lupausta ja yritti pakottaa Ruotsin Englannin vastaiseen saartoon. Kun diplomaattinen kovistelu ei auttanut, Venäjä hyökkäsi.

Talvi- ja jatkosodassa suomalaiset pelkäsivät itsenäisyytensä puolesta. Itsenäisyys säilyi, mutta uuden hyökkäyksen pelossa suomalaiset päästivät Neuvostoliiton vaikuttamaan asioihinsa tavalla, josta sittemmin tuli häpeän aihe.

Harvoin muistetaan, että aivan samoin Venäjä vaikutti Ruotsin valtakunnan politiikkaan 1700-luvulla, jolloin Venäjä miehitti Suomen kahdesti. Venäjä valitutti mieleisensä Ruotsin kuninkaaksikin. Hän oli Aadolf Fredrik (1751-71).

Miehitysten muistoja vahvistivat 1800-luvun lopulta alkaneet venäläistämiskaudet. Niiden jälkeen tuli sisällissota punaisten ja valkoisten kesken 1918. Valkoiset tulkitsivat sisällissodan taisteluksi itsenäisyydestä, vaikka venäläisten osuus sisällissodassa oli pieni. Varmasti myös punaisten enemmistö tuki itsenäistä Suomea.

Talvisota vahvisti sisällissodan valkoisen tulkinnan voimaa. Varpaillaan oltiin sen jälkeen pitkään. 1940-luvulla huhuttiin vallankaappauksesta, jonka kommunistit panisivat toimeen Neuvostoliiton tuella. Sellaisesta ei ole kiistatonta näyttöä. Se ei merkitse, ettei Neuvostoliitto olisi halunnut vallankumousta Suomessa.

Neuvostoliitto ei kuitenkaan näytä ryhtyneen sitä järjestämään, vaikka tuki suomalaisten kommunistien moskovalaismielistä vähemmistöä. Kun Neuvostoliitto miehitti Unkarin 1956 ja Tsekkoslovakian 1968, tiedettiin, mitä ajatella.

Ennakkoluulot Venäjää kohtaan ovat vanhoja monissa maissa. Silti ne eivät ole sen kummempia kuin epäilyt muita vieraita kulttuureja kohtaan. Vieraus herättää pelkoja, siksi tuntemattomia epäillään yleisesti likaisiksi ja varkaiksi.

Kun englantilainen tiedemies Edward Clarke kulki Suomesta Venäjälle 1700-luvun lopulla, hän uskoi ylittäneensä rajan varkaiden paratiisiin. Mutta mitä hän Pietarissa näki, ylitti mahtavuudessaan kaiken, mitä hän oli muualla nähnyt. ”Mikään keskinkertainen tai vähäpätöinen ei häirinnyt silmää; kaikki on suurta ja mahtavaa”, hän kirjoitti päiväkirjaansa.

Ennakkoluuloille on harvoin perusteensa. Maaorjuus lopetettiin Venäjällä (1861) ennen kuin neekeriorjuus Yhdysvalloissa (1863).

Venäjällä on paljon sellaista – kuten venäläinen kirjallisuus ja vieraanvaraisuus – mitä suomalaiset arvostavat pysyvästi. Suomalaisille on tärkeää sekin, että suomalais-ugrilaisia kansoja asuu Venäjän alueilla.

Venäjää on aina pidetty huonosti johdettuna ja barbaarisena valtiona. Siihen nähden on kummallista, että Venäjä laajeni ja vahvistui melkeinpä yhtämittaisesti yli 500 vuoden ajan Neuvostoliiton kaatumiseen saakka. 1600-luvun alun tai 1900-luvun alun sekasorrotkin merkitsivät vain väliaikaista katkoa valloituksiin. Niinpä jonkinlainen maltti itänaapurimme kehityksen surkuttelussa on paikallaan.

Yllättävää kyllä, uusia ongelma länsimaiden ja Venäjän suhteisiin tuli pian Neuvostoliiton kaaduttua 1990-luvulla. Vaikka tiedettiin, että köyhyys ja takapajuinen talous olivat mittavia ongelmia, poliittisen kehityksen ja demokratian suhteen odotettiin paljon. Mihail Gorbatšov ja Boris Jeltsin toivat toivoa muutoksesta, kuten Nikita Hrushtshov aikanaan Josef Stalinin jälkeen.

Pettymys länsimaissa oli valtava. Vähäistä demokratian edistystä alettiin pian keriä takaisin. Toimittajat eivät ole turvassa, arvostelijat eivät ole turvassa eikä tiedonvälityksen vapautta tunnusteta. Oikeusjärjestelmä on yhtä mielivaltainen kuin ennenkin, ja suuri osa ihmisistä näyttää olevan tuomittu ikuiseen köyhyyteen.

Mielikuvat Venäjästä eivät ole historian määräämiä. Suurin syy pahantahtoisiin mielikuviin tällä hetkellä on maan viimeaikainen kehitys. Se on vahvistanut juuri niitä ennakkoluuloja, joita historiakin on painolastiksi jättänyt.

Venäjän linjavalinta on ennen kaikkea arvokysymys. Talouskehitykselle demokratian puutteet eivät ole este ainakaan toistaiseksi. Maa valitsee yhteistyökumppaninsa kilpailuttamalla niin Euroopan maita ja Yhdysvaltoja kuin Japania ja Kiinaa.

Myös Venäjällä keskiluokka suosii taloudellisia ja poliittisia vapauksia useammin kuin muut, joten vaurastuminen voi tukea demokratiaa. Kaupunkien keskiluokka on silti yhä liian pieni päättääkseen vaaleissa politiikan suunnasta. Suuri osa maan asukkaista ei näe arvoa sillä, että tiedotusvälineet voivat arvostella heidän ihailemiaan johtajia.

Nykyisellään Venäjä uhkaa jäädä yhteiskuntamallinsa kanssa Euroopassa eristyksiin. Baltian maissa ja Puolassa ollaan perin epäluuloisia. Jopa ukrainalaiset, georgialaiset ja moldovalaiset tähyilevät länteen. Jos poliittinen mielivalta ja niin valtiovallan kuin sen vastustajienkin terrori on maan tapa, tulee naapureille mieleen kysyä myös oman turvallisuutensa perään.

Näistä mielikuvista Venäjä on itse vastuussa. Suhteissaan länsimaihin ja eritoten niiden nuoriin sukupolviin Neuvostoliiton jälkeinen Venäjä menetti etsikkoaikansa. Presidentti Dmitri Medvedevin myötä Venäjä saa uuden tilaisuuden.

Medvedev on valtionsa päämieheksi paitsi nuori myös lähtökohdiltaan eurooppalaisempi kuin kukaan Neuvostoliiton tai Venäjän johtajista ennen häntä.

Kaiketi myös Medvedev tulee mahtailemaan voimalla ja nationalistisilla aatteilla. Se ei sinänsä ole väärin eikä aina edes haitaksi, sillä sellainen oikeus kansakunnille kuuluu.

Tärkeämpää on, että mahtailun ohessa Medvedev voi lopulta muuttaa mielikuvia, jotka jo Neuvostoliiton kaaduttua olisi voitu haudata.

--

POST SCRIPTUM: Tämä on siis kirjoitettu vuonna 2008 (Aamulehti 30.6.) ja julkaistaan tässä uudelleen muuttamattomana.